Motocrossissa etupyörän tuijottaminen kaataa kuskin. Johtamisessa sama tapahtuu hieman hitaammin – ja yleensä paljon kalliimmin.
Nuori motocross-kuski lähestyy mutkaa. Radassa on uria, patteja ja irtokiviä. Pyörä elää alla, ja ensimmäinen luonnollinen reaktio on katsoa alas.
Katse putoaa metrin päähän pyörästä. Joskus lähes omaan etulokasuojaan.
Sitten meno alkaa horjua.
Pyörä kallistelee sisämutkaan, tasapaino hajoaa ja ajolinja vaeltaa holtittomasti. Kuski yrittää hallita jokaista kiveä, kuoppaa ja etupyörän liikettä erikseen. Mitä enemmän hän yrittää korjata tilannetta, sitä levottomammaksi ajaminen muuttuu.
Ratkaisu kuulostaa aloittelijasta lähes järjenvastaiselta:
Lopeta etupyörän tuijottaminen. Nosta katseesi ja katso sinne, minne olet menossa.
Etupyörä pysyy kyllä mukana
Toimin Vantaan Moottorikerhossa juniorijaoksen vetäjänä ja valmensin nuoria kuskeja crossikoulussamme. Mutka-ajossa toistin usein samaa ohjetta.
Saatoin seistä radan varressa 20–30 metriä mutkan jälkeen ja huutaa:
– Mä en halua nähdä sun kypärän lippaa. Mä haluan nähdä sun ajolasit – koko ajan!
– Katso mua, kun ajat mutkaan. Katso mua, kun tulet sieltä ulos!
– Etupyörä pysyy kyllä kiinni pyörässä, vaikka et tuijota sitä jatkuvasti!
Kun kuski uskalsi nostaa katseensa omasta etulokasuojastaan ja lukita sen mutkan ulostuloon, tapahtui jotain yllättävää.
Meno vakautui.
Horjuminen väheni, pyörä pysyi ajolinjalla ja mutkasta ulos kiihdyttäminen muuttui rauhallisemmaksi. Kuski ehti jo valmistautua seuraavaan suoraan ja seuraavaan hyppyriin sen sijaan, että olisi edelleen taistellut kuopan kanssa, jonka yli etupyörä oli mennyt sekunti sitten.
Parasta olivat ne ahaa-elämykset mutkan jälkeen:
– Hei Ville, näitkö? Tää meni tosi hyvin! Mä tulin mutkasta tosi kovaa, enkä horjunut yhtään!
Näin. Se meni tosi hyvin!
Mihin katsot, sinne ajat.
Fokus ei ole pelkkää keskittymistä
Fokuksella tarkoitan huomion tietoista suuntaamista johonkin asiaan tai päämäärään. Se ei ole vain kykyä tehdä yksi tehtävä loppuun ilman, että puhelin piippaa vieressä.
Fokus on toimintaa ohjaava viitekehys.
Se määrittää, mitä pidämme tärkeänä, mihin käytämme aikaa ja millaisia asioita alamme ympärillämme huomata. Siksi fokus ohjaa lopputulosta niin urheilussa, bisneksessä kuin elämässä yleensäkin.
Mihin katsomme?
Mitä etsimme?
Mitä vahvistamme omalla huomiollamme?
Ja ennen kaikkea: katsommeko sinne, minne olemme menossa – vai tuijotammeko edelleen sitä kiveä, jonka yli ajoimme jo?
Johtajan katseen pitää kantaa pisimmälle
Sama lainalaisuus toimii liiketoiminnassa.
Ensin päätetään suunta ja maali. Niitä voivat kuvata esimerkiksi strategia, budjetti, myyntitavoitteet ja tärkeimmät KPI-mittarit.
Sen jälkeen katse pidetään siinä suunnassa.
Tämä ei tarkoita sitä, ettei ongelmia pitäisi nähdä tai virheitä korjata. Motocrossissakaan silmiä ei suljeta kuopilta. Ne huomioidaan, mutta niistä ei tehdä koko matkan tarkoitusta.
Johtajan tehtävä on nähdä yksittäistä kuoppaa pidemmälle.
Mitä korkeammalla organisaatiossa toimit, sitä kauemmas katseesi pitäisi kantaa. Johtoryhmässä on oltava joku, joka näkee seuraavan mutkan. Toimitusjohtajan pitäisi nähdä jo sitä seuraava suora.
Johtaminen on puhtaimmillaan juuri tätä:
Ryhmässä täytyy olla joku, jonka katse kantaa pisimmälle kohti tavoitetta.
Joku, joka varmistaa, että yhteinen suunta säilyy silloinkin, kun muiden huomio väistämättä putoaa päivän ongelmiin, yksittäisiin reklamaatioihin ja operatiivisiin yksityiskohtiin.
Kun johtaja alkaa tuijottaa etulokasuojaa
Johtaminen alkaa horjua samalla hetkellä, kun epäolennaisista yksityiskohdista tulee tärkeämpiä kuin suunnasta.
Kuvitellaan, että johtaja käyttää aikaansa selvittääkseen, miksi yhden työntekijän puhelinlasku oli viime kuussa 52 €, kun toisella se oli 48 €.
Asia saattaa olla teknisesti totta. Siitä voi ehkä löytää neljän euron eron. Sille voidaan järjestää palaveri, pyytää selvitys ja rakentaa uusi hyväksymiskäytäntö.
Samalla markkina muuttuu, tärkeä asiakas harkitsee kilpailijaa ja seuraava liiketoiminnan kannalta olennainen hyppyri lähestyy vauhdilla.
Mutta johtajan katse on edelleen siinä neljässä eurossa.
Etupyörä meni kiven yli jo aikaa sitten. Sen tuijottaminen ei enää muuta pyörän suuntaa. Se vain varmistaa, ettei kuljettaja huomaa seuraavaa kuoppaa.
Tämä ei ole tarkkuutta.
Tämä on fokuksen katoamista tarkkuudeksi naamioituneena.
Vielä vaarallisempaa on johtaa peruutuspeilistä
Toinen vaarallinen tapa on keskittyä lähes kokonaan siihen, mitä on jo tapahtunut.
Miksi tulos jäi viime vuonna tavoitteesta?
Kuka teki virheen?
Miksi ennen toimittiin eri tavalla?
Kuka hyväksyi päätöksen kolme vuotta sitten?
Menneisyyttä pitää tutkia silloin, kun siitä voidaan oppia jotakin tulevaa varten. Mutta menneisyyttä ei pidä sekoittaa määränpäähän.
Kuvittele ajavasi motocrosspyörällä pääsuoraa täydellä vauhdilla ja katsovasi samalla jatkuvasti taaksepäin.
En ole kokeillut. Enkä aio.
Sairaalaan pääsee helpomminkin.
Silti organisaatioita johdetaan juuri näin. Kokoukset täyttyvät selityksistä, vanhoista epäonnistumisista ja siitä, miten asiat joskus olivat. Katse on niin tiukasti peruutuspeilissä, ettei kukaan enää näe, minne tie edessä kääntyy.
Historiasta pitää ottaa oppi.
Sen jälkeen katse nostetaan takaisin eteen.
Se, mihin keskityt, kasvaa
Vanha sanonta kuuluu:
Se, mihin keskityt, kasvaa.
Johtamisessa tämä näkyy hyvin konkreettisesti.
Jos johtaja keskittyy jatkuvasti menneisiin virheisiin, mahdollisiin epäonnistumisiin ja kaikkeen siihen, mitä ei saisi tapahtua, organisaatio alkaa tehdä samoin.
Työyhteisö oppii välttämään virheitä sen sijaan, että se tavoittelisi onnistumisia.
Päätöksiä ei tehdä sen perusteella, mikä veisi yritystä eteenpäin, vaan sen perusteella, mistä ei ainakaan voisi joutua myöhemmin vastuuseen.
Ihmiset käyttävät energiansa selustansa suojaamiseen, selitysten valmistelemiseen ja jo tehtyjen päätösten perustelemiseen. Lopulta suurin osa voimavaroista menee juuri sen ei-toivotun asian vaalimiseen.
Organisaatiolla ei ole enää selvää suuntaa, johon se haluaa mennä.
Sillä on vain pitkä lista paikoista, joihin se ei halua päätyä.
Siinä on olennainen ero.
Fokus ei poista ongelmia – se antaa niille oikean mittakaavan
Hyvä fokus ei tarkoita positiivisuuden teeskentelyä tai ongelmien lakaisemista maton alle.
Se tarkoittaa, että ongelmia käsitellään suhteessa tavoitteeseen.
Jos virhe estää meitä pääsemästä maaliin, se korjataan.
Jos prosessi hidastaa toimintaa, sitä kehitetään.
Jos mittari näyttää väärään suuntaan, siihen reagoidaan.
Mutta jokaista kiveä ei nosteta neuvotteluhuoneen pöydälle ihmeteltäväksi. Kaikki poikkeamat eivät ole strategisia kriisejä, eikä jokainen neljän euron ero ansaitse johtoryhmän huomiota.
Johtajan rajallisin resurssi ei välttämättä ole raha.
Se on huomio.
Mihin johtaja suuntaa huomionsa, sinne suuntautuvat pian myös organisaation aika, keskustelu ja energia.
Siksi fokuksen valinta on aina myös johtamispäätös.
Mihin sinä katsot?
Katse alas, ja alat nähdä pelkkiä kuoppia.
Katse taakse, ja näet vain sen, mikä on jo tapahtunut.
Katse eteen, ja pystyt vielä vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Johtajan ei tarvitse tietää jokaisen radalla olevan kiven tarkkaa sijaintia. Mutta hänen täytyy tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, mikä on seuraava mutka ja mihin hyppyriin koko organisaation pitäisi valmistautua.
Mihin keskityt, se kasvaa.
Millaisen johtajan kanssa sinä työskentelet?
Ja vielä tärkeämpi kysymys:
Mihin oma katseesi on juuri nyt lukittunut?