Kategoria: Johtaminen

  • Miksi kaikkea osaamista ei tarvitse omistaa?

    Miksi kaikkea osaamista ei tarvitse omistaa?

    Kun yritys miettii, tarvitseeko se lisää johtamiskapasiteettia, ensimmäinen ajatus on lähes aina sama: pitääkö palkata joku. Rekrytointi-ilmoitus auki, haastattelut, ehkä headhunter avuksi, ja muutaman kuukauden kuluttua toivottavasti pöydän toisella puolella istuu oikea henkilö.

    Se on ihan validi tapa ratkaista ongelma – silloin, kun tarve on pysyvä. Mutta kaikki tarpeet eivät ole pysyviä, ja tässä kohtaa kannattaa lainata brittiläistä johtamisajattelijaa Charles Handya ja hänen ”shamrock-organisaatiotaan”. Handyn ajatus oli yksinkertainen: yrityksellä on pieni, pysyvä ydin, joka kantaa vastuun suunnasta, arvoista ja jatkuvuudesta – ja tämän ytimen ympärillä toimii joukko muita, joustavampia resursseja, jotka tuodaan käyttöön juuri silloin kun niitä tarvitaan. (Lue toinen artikkelini aiheesta.)

    Tämä artikkeli käsittelee juuri tuota joustavampaa kerrosta: Interim- ja Fractional-johtamista, ostavan yrityksen näkökulmasta.

    Interim ja Fractional eivät kilpaile vakituisen työsuhteen kanssa

    Aloitetaan siitä, mistä ei puhuta tarpeeksi: Interim ja Fractional eivät ole vaihtoehto vakituiselle henkilöstölle silloin, kun vakituinen henkilöstö on oikea ratkaisu. Ne ovat vaihtoehto niihin tilanteisiin, joissa vakituinen työsuhde ei ole tehokkain malli.

    Missä sitten vakituinen työsuhde toimii parhaiten? Kuten nimikin vihjaa – vakituisissa tilanteissa. Yritys tarvitsee ytimeensä pysyvän, stabiilin porukan, joka kantaa pitkäjänteisen suunnan, linjan ja arvot. Moni tehtävä yrityksessä myös vaatii nimenomaan jatkuvaa läsnäoloa ja ennustettavuutta, ja juuri sen mahdollistaa vakituinen, stabiili henkilöstörunko.

    Mutta siihen se stabiiliuden tarve aika pitkälti loppuukin. Nykypäivän liiketoimintaympäristö ei ole erityisen stabiili, eikä tulevaisuus näytä sitä yhtään enempää lupaavan. Markkinat muuttuvat, teknologia – ja nyt erityisesti tekoäly – muokkaa toimialoja nopeammin kuin organisaatiokaaviot ehtivät päivittyä, ja geopoliittinen tilanne voi kääntää koko toimintaympäristön ylösalaisin lyhyelläkin varoitusajalla. 

    Tässä maailmassa yrityksen osaamistarpeet eivät ole enää yhtä usein pysyviä kuin ennen – ja se on ihan luonnollinen asia, ei ongelma, johon pitäisi väkisin vastata vakituisella rekrytoinnilla.

    Interim ja Fractional vastaavat tarpeeseen – muutokseen ja kehitykseen

    Molemmilla malleilla on sama ydinlupaus: yritys saa nopeasti käyttöönsä tarvitsemansa osaamisen ja työpanoksen, ilman että sen tarvitsee sitoutua pitkän työsuhteen velvoitteisiin ja riskeihin.

    Rekrytointi on aina riski. Haastattelussa annettu vaikutelma ja arjen todellisuus eivät aina kohtaa – osaaminen, motivaatio ja tehokkuus voivat osoittautua joksikin ihan muuksi kuin mitä CV ja haastattelu lupasivat. Tähän päälle tulevat sairauslomat, lakisääteiset vuosilomat ja lomakorvaukset, sekä työntekijän aivan perustellut odotukset työnantajaa kohtaan. Toisin sanoen: työnantajan velvollisuudet työntekijää kohtaan, joista osa on juuri sitä, mitä moni johtaja hiljaa mielessään kutsuu ”HR-rumban pyörittämiseksi” – ei siksi, että henkilöstö olisi ongelma, vaan siksi, että sen hoitaminen vie aikaa ja huomiota pois varsinaisesta liiketoiminnasta.

    Interim- ja Fractional-mallissa yritys voi siirtää merkittävän osan tästä kuormasta palveluntuottajalle – erityisesti rekrytointiriskin, työnantajavelvoitteet ja pitkäaikaisen sitoutumisen riskin. Kyse on tällöin ennemminkin suunnitelmallisesta B2B-kaupasta kuin työsuhteesta: palveluntuottaja myy sovitun palvelukokonaisuuden asiakasyritykselle, vastaa itse mahdollisista poissaoloistaan ja omasta ajankäytöstään, ja laskuttaa sovitun mallin mukaisesti – päivä-, kuukausi- tai projektiperusteisesti, tilanteesta riippuen.

    Millaisissa tapauksissa Interim- ja Fractional-palvelut ovat paikallaan?

    Interim-johtaminen on näistä kahdesta tunnetumpi, joten aloitetaan siitä. Tyypillisimpiä Interim-toimeksiantoja ovat erilaiset toimitusjohtaja- tai talousjohtajatoimeksiannot. Yhteistä näille on tarpeen nopea, mutta väliaikainen ilmaantuminen: toimitusjohtajan irtisanominen, irtisanoutuminen ja siirtyminen kilpailijalle, pidempiaikainen sairastuminen, kuolemantapaus tai jokin muu yllättävä tilanne. Kyse voi olla myös tarpeesta nopealle, radikaalille muutokselle yrityksen suunnassa tai strategiassa – tai puhtaasti taloudellisesta tilanteesta, jossa tappiollinen yritys tai liian raskas organisaatio pitää saada nopeasti tervehdytettyä kestävälle tasolle. Usein edellinen toimitusjohtaja on jo vapautettu tehtävästään, ja tilalle tarvitaan kokenut, näyttöjä omaava muutosjohtaja, joka tuo mukanaan toisenlaisen ajattelu- ja toimintatavan.

    Tilanteesta riippumatta Interim-johtaja tuo yleensä mukanaan seuraavat edut:

    • Nopea aloitus – usein muutamassa viikossa, kun vertailukohtana on palkatun toimitusjohtajan rekrytointi irtisanomisaikoineen (helposti +/- 6 kk)
    • Nopea tilanteen haltuunotto yllättävissä muutostilanteissa, mikä turvaa yritystä isommilta vahingoilta
    • Tilanteen rauhoittaminen – omistajille ja hallitukselle lisää peliaikaa ja toimintarauhaa
    • Mahdollisuus suunnitella seuraava vaihe hätiköimättä – Interim-johtaja voi esimerkiksi osallistua seuraavan pysyvän johtajan etsintään ja perehdytykseen ennen oman toimeksiantonsa päättymistä

    Tarve voi olla myös väliaikainen lisäresurssi

    Katsotaan seuraavaksi konkreettinen esimerkki, jossa sama tunnistettu tarve voidaan ratkaista joko Interim- tai Fractional-mallilla.

    Kuvitellaan matala organisaatio: toimitusjohtaja, jonka suorassa alaisuudessa toimivat koko operatiivinen henkilöstö (10–20 henkeä) sekä kehittymässä oleva myyntiorganisaatio: 2–3 myyntipäällikköä kenttämyynnissä ja 1–2 DeskSales-toimintoa myynnin tukena. Yritys on toiminut pitkään ”toimitusjohtajavetoisella” myynnillä, jota operatiivinen puoli on tukenut taustalla. Sittemmin on palkattu ensin myyntipäällikkö, sitten DeskSales-tukea, ja vähitellen yritykseen on muodostumassa oma, erillinen myyntiyksikkönsä. Tämän yksikön pitäisi toimia riittävän itsenäisesti ja tehokkaasti, säilyttää silti tiivis yhteys operatiiviseen puoleen, ja tukea yrityksen strategiaa parhaalla mahdollisella tavalla.

    Tämä on tuttu haaste orgaanisessa kasvussa: tahtipuikko on yhä tiukasti toimitusjohtajan kädessä, mutta aika ei enää riitä täysipainoiseen myynnin ohjaamiseen, kun koko organisaation hallinto ja johto ovat samalla pöydällä. Ongelma on tunnistettu, ja ratkaisun pitäisi olla sekä kustannustehokas että pidemmällä tähtäimellä myynnin ja kasvun kannalta toimiva – ilman että organisaatioon rakennetaan turhia esimies- ja päällikkötasoja. Toisinsanoen, organisaatio halutaan jatkossakin pitää matalana ja kevyenä. Tällöin se voi nopeammin reagoida muuttuviin tilanteisiin kuin korkea, monitasoinen ja hallinnoillisesti raskas ydinorganisaatio. 

    Tässä tapauksessa ratkaisu voidaan toteuttaa kummalla tahansa mallilla, sekä Interimillä että Fractionalilla. Molemmissa tavoitteena on kokenut, tehokas myyntijohtaja, joka kehittää nykyisen myyntiorganisaation ja sen prosessit tasolle, jossa se pystyy toimimaan tehokkaasti suoraan toimitusjohtajan alaisuudessa. Toimeksianto voisi kattaa esimerkiksi:

    • Yleisen strategian läpikäynnin ja tarvittavan hienosäädön yhdessä toimitusjohtajan kanssa
    • Myyntistrategian rakentamisen tukemaan operatiivista toimintaa, yleistä strategiaa ja budjetointia
    • Tehtäväkuvaukset myyntipäälliköille ja DeskSalesille
    • Prosessikuvaukset myyntitoiminnoille
    • Selkeän rajanvedon operatiivisen ja myynnin tehtävien välille – ei päällekkäisyyksiä, ei harmaita alueita
    • Myynnin tavoiteasetannan, Pipelinen ja CRM-järjestelmän sekä jatkuvasti seurattavat KPI:t
    • Koko ylläkuvatun järjestelmän sisäänajon ja käyttöönoton – jalkauttamisen käytäntöön

    Interim-ratkaisussa toimeksianto voisi olla esimerkiksi 4–6 kuukautta, joiden aikana Interim-myyntijohtaja työskentelee täysipäiväisesti asiakasyrityksessä, normaalissa myyntijohtajan roolissa. Tässä ajassa myyntiryhmän toiminta ja työkalut saadaan rakennettua tasolle, josta toimitusjohtaja voi ottaa vetovastuun toimeksiannon päätyttyä.

    Fractional-ratkaisussa samaan tarpeeseen haetaan kuukausikustannukseltaan kevyempi, mutta vastaavasti pitkäkestoisempi ratkaisu. Fractional-myyntijohtaja voi aluksi toteuttaa tilannekartoituksen, analyysin ja 6–12 kuukauden roadmapin aloitusprojektina, jolloin hän työskentelee ensimmäiset viikot tiiviisti asiakasyrityksen kanssa. Kun aloituspaketti ja suunnitelma on valmis, Fractional-myyntijohtaja kantaa edelleen täyden vetovastuun sen toteutuksesta pitkällä aikavälillä, mutta rajatulla ajankäytöllä. Sopimus voi alkuun kattaa esimerkiksi 4–8 työpäivää kuukaudessa – käytännössä 1–2 päivää viikossa asiakasyrityksen toimistolla, sekä esimerkiksi vetovastuun viikoittaisista myyntipalavereista.

    Tarjoaako Fractional taloudellista hyötyä asiakasyritykselle?

    Kyllä tarjoaa – mutta se kannattaa ymmärtää oikein. Fractional-johtaja ei ole ”puolikas johtaja”, eikä kyse ole johtajan ostamisesta alennushintaan. Kyse on siitä, että vastuu voi olla täysi 100%, vaikka ajankäyttö ei ole.

    Seuraavat luvut on tarkoituksella yksinkertaistettu havainnollistamaan eri mallien kustannusluokkaa – ne eivät ole yleispätevä palkkatutkimus, vaan esimerkkilaskelma.

    Edellä kuvattu pieni tai keskisuuri, toimitusjohtajavetoinen ja matala organisaatio rajallisella budjetilla on hyvä esimerkki siitä, miten oikein mitoitettu Fractional-johtaminen voi tuoda yritykseen moninkertaisen hyödyn. Yritys saa käyttöönsä riittävän suuruisen panostuksen kokeneelta johtajalta – sellaiselta, jonka palkkaaminen vakituiseen, 100-prosenttiseen työsuhteeseen ei olisi ollut taloudellisesti mahdollista. Kokeneella johtajalla tarkoitan tässä yli 10 vuoden työkokemuksen omaavaa ammattilaista, jolla on jo taustalla kokemusta ja näyttöjä tuloksista urallaan. Tällaisen henkilön kuukausipalkka on usein lähempänä 10 000 € kuin 5 000 €. Kokonaiskustannuksen hahmottamiseen voi tässä käyttää tarkoituksella pyöristettyä nyrkkisääntöä 1,5 × bruttopalkka: bruttopalkan päälle tulevat lakisääteiset työnantajakustannukset, ja niiden lisäksi vielä muita työsuhteen kuluja – työterveys, työvälineet, puhelin, vakuutukset, tilat ja niin edelleen. Tällä nyrkkisäännöllä 10 000 € bruttopalkka näkyy yritykselle helposti lähempänä 15 000 €/kk kokonaiskustannuksena. Vielä kokeneempi, useita johtoryhmäpaikkoja nähnyt ja yli 20 vuoden kokemuksen useilla näkyvillä tuloksilla omaava C-tason johtaja nostaa hintalapun sivukuluineen lähemmäs 20 000 €/kk.

    Entäpä jos vastaavan osaamisen, kokemuksen ja tuloksentekokyvyn saisikin yrityksen käyttöön noin plus/miinus 5 000 €/kk kustannuksella? Tuloksellinen myyntiryhmän johtaminen ja sen toiminnan kehittäminen ei nimittäin vaadi ammattitaitoiselta johtajalta viittä päivää viikossa toimistolla. Kun tehtävänanto on selkeä, vastuut rajatut ja tuloksen seuranta tarkoituksenmukainen, siihen voi hyvinkin riittää yksi tai kaksi päivää viikossa asiakasyrityksen arjessa.

  • Portfolioyrittäjyys – vihdoin nimi uralle, jota olen rakentanut jo 25 vuotta

    Portfolioyrittäjyys – vihdoin nimi uralle, jota olen rakentanut jo 25 vuotta

    Johtamisajattelija Charles Handy puhui portfoliourasta jo vuosikymmeniä ennen kuin fractional executive, interim management ja gig economy olivat nykyisenkaltaisia työelämän termejä.

    Handy näki tulevaisuuden, jossa ihmisen työura ei välttämättä enää muodostu yhdestä työnantajasta, yhdestä tittelistä ja yhdestä pitkästä noususta organisaation portaita ylöspäin. Sen sijaan osaaminen muodostaa portfolion, jota voidaan käyttää erilaisissa tehtävissä, organisaatioissa ja elämänvaiheissa.

    Hänen ajatuksensa kulkevat läpi esimerkiksi kirjojen The Age of Paradox ja The Second Curve. Handy tunnetaan myös käsitteistä portfolio career ja shamrock organisation – apilaorganisaatio. Nykyisin nämä ajatukset näyttävät suorastaan hämmästyttävän ajankohtaisilta.

    Kun aloin perehtyä Handyn ajatuksiin tarkemmin, vastaan tuli ihmetys: Tämähän kuulosti aivan liian tutulta.

    Olen ilmeisesti rakentanut portfoliouraa jo noin 25 vuotta. En vain tiennyt sille nimeä.

    Yksi työnantaja, yksi titteli, yksi ura

    Perinteinen uramalli on helppo ymmärtää. Mennään yritykseen töihin. Opitaan. Edetään. Saadaan lisää vastuuta. Vaihdetaan ehkä kerran tai kaksi työpaikkaa. Lopulta ollaan mahdollisimman korkealla organisaatiossa ja nautitaan pitkän työuran tuomasta turvallisuudesta.

    Monelle se on varmasti erinomainen malli.

    Minulle ei.

    Olen luonteeltani nopeatempoinen, aikaansaava ja tehokas. Innostun nopeasti uusista ja mielenkiintoisista asioista – ja silloin ne saavat helposti kaiken huomioni ja resurssini. Haluan nähdä, että asioita tapahtuu. Mielellään nopeasti.

    Jos edessä on vaikea ongelma, ensimmäinen ajatukseni ei yleensä ole:

    Voi ei, nyt meillä on ongelma.

    Se on enemmänkin:

    No niin. Miten tämä ratkaistaan?

    Ja jossain ongelman takana näkyy usein jo seuraava asia: uusi ratkaisu, onnistuminen, keksintö tai saavutus. Vaikeat tilanteet eivät vie minulta energiaa. Ne tuottavat sitä.

    Pitkä turvallinen ura vai pitkä turvallinen tylsyys?

    Minulla on todennäköisesti keskimääräistä korkeampi riskinsietokyky. Se ei tarkoita, että hakisin riskiä riskin vuoksi. En tarvitse laskuvarjohyppyä aamupalaksi. Toisaalta, en myöskään koe pitkän virkauran tuomaa turvallisuudentunnetta erityisen arvokkaaksi, jos sen toisessa vaakakupissa ovat hitaus, tylsyys, harmaus ja tunne siitä, ettei mitään enää kehitetä. Turvallisuus ei ole kovin houkutteleva palkinto, jos sen hinta on pysähtyminen.

    Tämä näkyy myös CV:ssäni. Noin 25 vuoden työuran aikana olen ehtinyt työskennellä suunnilleen kymmenessä yrityksessä. Tyypillisesti olen vaihtanut tehtävää tai yritystä noin 2–4 vuoden välein.

    Paperilla siitä voi tietysti tehdä yhden nopean johtopäätöksen:

    Tuo mies ei taida malttaa pysyä paikallaan.

    Aivan oikein. En malta, jos paikallaan pysyminen tarkoittaa paikallaan pysymistä.

    Mutta jokainen merkittävä siirtymä urallani on vienyt eteenpäin: uuteen, suurempaan, korkeampaan tai vaativampaan tehtävään. Samalla vastuu, osaaminen ja pelikenttä ovat kasvaneet. Olen myös pyörittänyt yritystoimintaa palkkatöiden rinnalla. Kun asiaa katsoo nyt taaksepäin, siinä alkaa näkyä aika selkeä kuvio.

    En ole rakentanut yhtä uraa.

    Olen rakentanut osaamisportfoliota.

    Charles Handyn apila – yritys ei enää koostu vain työntekijöistä

    Yksi Handyn tunnetuimmista malleista on Shamrock Organisation, apilaorganisaatio. Ajatuksena on, että tulevaisuuden organisaatio muistuttaa kolmiapilaa.

    Ensimmäisen lehden muodostaa yrityksen ammatillinen ydin: keskeiset johtajat, asiantuntijat ja muut ihmiset, joiden osaaminen ja vastuu muodostavat organisaation ytimen.

    Toinen lehti muodostuu sopimuspohjaisesta osaamisesta – ulkopuolisista ammattilaisista, palveluntuottajista ja erikoisosaajista.

    Kolmas lehti on joustava työvoima, jota käytetään tarpeen ja tilanteen mukaan.

    Handy kuvasi siis organisaatiota, jossa kaikkea osaamista ei enää tarvitse omistaa pysyvästi yrityksen palkkalistoilla. Se kuulostaa nyt melko normaalilta. Mutta ajatus esitettiin jo 1980-luvun lopulla.

    Ja tästä päästään suoraan fractional- ja interim-maailmaan. Niitä ei pidä väkisin kääntää yksi yhteen Handyn apilan toiseksi lehdeksi – nykyiset toimintamallit ovat kehittyneet pidemmälle ja niiden rajat menevät osittain päällekkäin.

    Perusajatus on silti sama.

    Yrityksen ei tarvitse palkata kaikkea tarvitsemaansa osaamista omakseen.

    Sen pitää saada oikea osaaminen käyttöönsä silloin, kun sitä tarvitaan. Siinä on valtava ero.

    Portfolio ei tarkoita sekalaista kasaa keikkatöitä

    Portfolioyrittäjyys voidaan helposti ymmärtää väärin. Otetaan vähän konsultointia täältä, yksi projekti tuolta, pari hallituspaikkaa, yksi koulutuspäivä ja jotain muuta, mistä joku sattuu maksamaan. Se ei ole kovin hyvä portfolio. Se on työpöytä, jota kukaan ei ole siivonnut.

    Find a Fractionalin senior executive -portfoliouraa käsittelevässä materiaalissa tehdään tässä tärkeä ero: vahva portfolio ei ole kokoelma sattumanvaraisia toimeksiantoja. Sen pitäisi rakentua selkeän ammatillisen arvolupauksen ympärille. Eri asiakkaiden ja työmuotojen läpi pitäisi kulkea tunnistettava punainen lanka.

    Tämä ajatus kolahtaa minuun. Minun portfolioni voi näyttää ulospäin hyvinkin laajalta:

    • Huolinta.
    • Logistiikka.
    • Liiketoiminnan johtaminen.
    • Myynti.
    • Markkinointi.
    • Prosessit.
    • Järjestelmät.
    • Yritysten kehittäminen.
    • Muutosjohtaminen.

    Mutta ne eivät ole toisistaan irrallisia laatikoita. Yhteinen nimittäjä on liiketoiminnan ongelmien ratkaiseminen.

    • Missä olemme nyt?
    • Miksi olemme tässä?
    • Minne pitäisi päästä?
    • Mikä estää meitä?
    • Ja mitä tehdään maanantaiaamuna ensimmäiseksi?

    Fractional ei tarkoita puolikasta johtajaa

    Termi fractional executive on Suomessa vielä melko huonosti tunnettu. Sana fractional viittaa siihen, että yritys käyttää johtajaa vain osan hänen kapasiteetistaan. Esimerkiksi yrityksellä voi olla Fractional CFO, CMO, CTO tai Development Director yhden tai kahden päivän verran viikossa.

    Mutta tässä on koko mallin tärkein kohta: Kapasiteetti on fractional. Vastuu on 100%

    Find a Fractional tekee eron tavalliseen konsultointiin juuri tässä. Konsultti yleensä tutkii tilanteen ja suosittelee ratkaisua. Neuvonantaja haastaa, sparraa ja tuo osaamistaan päätöksentekoon.

    Fractional-johtaja menee lähemmäs organisaatiota. Hän osallistuu johtamiseen. Tekee päätöksiä. Asettaa prioriteetteja. Ohjaa ihmisiä. Ja kantaa vastuuta siitä, että jotain myös tapahtuu.

    Tämä sopii omaan ajattelutapaani huomattavasti paremmin kuin klassinen konsultointi. Minun on vaikea kuvitella katsovani sivusta, kun asiakkaalla on ongelma, kirjoittavani siitä 46-sivuisen PowerPointin ja poistuvani paikalta. Haluan nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mieluummin olla tekemässä sitä.

    Entä interim?

    Interim on fractional-mallin lähisukulainen, mutta käyttötarkoitus on hieman erilainen.

    Interim-johtaja tulee yritykseen yleensä määräajaksi ja paljon suuremmalla ajankäytöllä – joskus käytännössä täysipäiväisesti. Syynä voi olla esimerkiksi äkillinen johtajavaje, yrityksen kriisi, suuri muutos, integraatio, turnaround tai jokin muu vaihe, jossa kokenutta johtajaa tarvitaan heti mutta pysyvää rekrytointia ei joko ehditä tai haluta tehdä.

    Fractionalissa yritys ostaa pitkäkestoisemmin osan johtajan kapasiteetista. Interimissä ostetaan usein määräajaksi lähes koko mies tai nainen.

    Molemmissa olennaista on kuitenkin tekeminen. Ei pelkkä neuvominen. Juuri siksi nämä kaksi mallia sopivat mielestäni hyvin samaan portfolioon.

    Yhdessä yrityksessä voin toimia muutaman kuukauden intensiivisesti interim-roolissa. Toisessa yrityksessä tehtävä voi olla pitkäkestoinen fractional-rooli yhden päivän viikossa. Kolmannessa voidaan ratkaista tarkkaan rajattu kaupallinen tai operatiivinen kehitysprojekti.

    Ja välillä voin luennoida, kouluttaa, sparrata tai kirjoittaa.

    Sama osaaminen.

    Eri annostus.

    Ehkä CV:ni ei ollutkaan levoton

    Kun katson omaa työuraani tämän linssin läpi, moni asia asettuu uudella tavalla paikalleen. Aloitin aikanaan autoalalla automekaanikkona. Sieltä siirryin isäni huolintaliikkeeseen ja aloitin liiketalouden opinnot. Sen jälkeen maailma alkoi kasvaa nopeasti:

    Huolintaa. Kansainvälistä logistiikkaa. Myyntiä. Johtamista. Liiketoiminnan kehittämistä. Sopimusneuvotteluja. Kouluttamista.

    Työmatkoja ympäri Eurooppaa, Kiinaan, Hongkongiin ja Turkkiin.

    Olen rakentanut kaksi omakotitaloa. Perustanut yrityksiä. Ollut sekä palkkajohtaja että yrittäjä. Myös yksityiselämässä on ollut useampia vaiheita, koteja ja parisuhteita. En siis oikein missään vaiheessa ole elänyt yhtä pitkää suoraa viivaa. Olen elänyt sarjaa projekteja, vaiheita ja uusia alkuja. Useita hyviä lopputuluoksia, jotka tukevat toinen toisiaan. Myös epäonnistumisia, mutta ne eivät katkaise mitään suoraa ”etenemisviivaa”. Ne toimivat oppina, ja ohjaavat elämäni seuraavia vaiheita oikeaan suuntaan.

    Jos et ole ikinä kompastunut, et tiedä kuinka noustaan ylös. Jos et ole koskaan epäonnistunut, et tiedä mitä kannattaa välttää. Jos et ole ikinä astunut harhaan etkä tehnyt yhtään virhettä, olet onnistunut kiertelemään, kaartelemaan ja välttelemään tosipaikkoja. Mutta sillä taidolla ei rakenneta menestyksekästä elämää eikä huippuunsa viritettyä liiketoimintaa. Sillä mentaliteetilla ainoastaan väistellään, varotaan ja vältetään vastuuta. Pelätään pahinta ja toivotaan parasta. Jos pelkäät liukastumista, ei kannata mennä talvella ulos. Mutta silloin jää paljon elämättä.

    Hyväksymällä mahdolliset vastoinkäymiset, epäonnistumiset ja tappiot, rakennetaan todellinen voittajan profiili. Jokainen vastoinkäyminen opettaa. Niistä kaikista voi selvitä. Ja todellinen osaaminen punnitaan vasta siinä vaiheessa, kun jotain menee pieleen, prosessi sakkaa, ja tarvitaan todellisia tekijöitä – ei pelkkiä kädet taskussa seisovia ”joo-joo-miehiä”.

    Jälkikäteen katsoen koko elämäntyylini on ollut vähän portfolio. 

    Minusta on moneksi. Se on ollut välillä hankala ominaisuus ympäristössä, jossa ihmiset halutaan lokeroida yhteen tehtävänimikkeeseen. Portfolioympäristössä sama ominaisuus voi muuttua aika arvokkaaksi.

    Laaja osaaminen ei tarkoita, että pitää tehdä kaikkea

    Tässä on myös vaara. Kun ihminen osaa monia asioita, hän alkaa helposti kuvitella, että hänen pitäisi myös myydä niitä kaikkia. Ei pitäisi. Minulla on vahva huolinta- ja logistiikkatausta. Se on osaamiseni syvin alue ja ympäristö, jossa olen viettänyt suuren osan työurastani. Mutta vuosien aikana mukana on kulkenut paljon sellaista osaamista, joka ei oikeastaan kuulu huolintaan.

    Myynnin johtaminen ei ole huolintaa.

    Liiketoimintastrategia ei ole huolintaa.

    Prosessien rakentaminen ei ole huolintaa.

    Organisaation johtaminen ei ole huolintaa.

    Huonosti toimivan yrityksen ongelman tunnistaminen ei ole huolintaa.

    Ne ovat liiketoimintaosaamista. Siksi en halua rajata tulevia asiakkaitani vain logistiikka-alalle. Huolinta antaa minulle vahvan kotikentän, mutta osaamista pitää pystyä soveltamaan myös sen ulkopuolelle.

    Olen aina pitänyt out of the box -ajattelusta. Itse asiassa koko ilmaisu on vähän huvittava. Jos ratkaisu löytyy laatikon ulkopuolelta, miksi ihmeessä kaikki edelleen istuvat siellä laatikossa?

    The Second Curve – seuraava käyrä pitää aloittaa ennen kuin ensimmäinen loppuu

    Charles Handyn The Second Curve antaa tälle vielä toisen näkökulman. Ajatus toisesta käyrästä on yksinkertaistettuna se, että organisaatioiden – ja ihmisten – pitäisi uskaltaa rakentaa seuraava vaihe ennen kuin vanha tapa on kokonaan käytetty loppuun. Jos muutosta aletaan rakentaa vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen käyrä syöksyy alaspäin, vaihtoehtoja on yleensä jo vähemmän.

    Handyn koko ajattelussa toistuu tarve haastaa totuttu rakenne ja keksiä tulevaisuus uudelleen ennen kuin olosuhteet pakottavat siihen. Pidän ajatuksesta. Minulle portfolioyrittäjyys on juuri tällainen toinen käyrä.

    Ensimmäinen käyrä rakensi osaamisen. Olin työntekijä. Esimies. Myyjä. Johtaja. Toimitusjohtaja. Yrittäjä siinä sivussa.

    Nyt kysymys kuuluu:

    Mitä tapahtuu, jos kaikkea tuota kokemusta ei enää sidota yhteen organisaatioon? Mitä jos 25 vuoden aikana kerättyä osaamista käytetäänkin samanaikaisesti useamman yrityksen ongelmien ratkaisemiseen? Se on minusta paljon kiinnostavampi kysymys kuin se, mikä seuraavan työpaikkani titteli olisi.

    Portfolio ei ole helpompi tapa tehdä töitä

    Tässä kohtaa on hyvä rikkoa yksi mahdollinen romanttinen mielikuva. Portfolioyrittäjyys ei ole sama asia kuin vapaus, läppäri ja cappuccino aurinkoisella terassilla. Portfolioyrittäjä joutuu rakentamaan itse sen koneiston, jonka työnantaja aikaisemmin tarjosi valmiina.

    • Myynti.
    • Asiakashankinta.
    • Hinnoittelu.
    • Sopimukset.
    • Hallinto.
    • Kalenteri.
    • Riskienhallinta.
    • Oma näkyvyys.

    Ja ennen kaikkea seuraava toimeksianto samalla, kun nykyiset pitää hoitaa kunnolla.

    Find a Fractional nostaa esiin myös tulojen vaihtelun, asiakkaiden erilaiset vaatimukset, jatkuvan liiketoiminnan kehittämisen sekä vaaran siitä, että useasta fractional-roolista rakennetaan vahingossa yksi mahdoton 120-prosenttinen työviikko. Portfoliota pitää siis johtaa samalla tavalla kuin mitä tahansa liiketoimintaa.

    Minua tämä ei pelota. Päinvastoin. Siinä on peli. Ja pidän peleistä, joissa on paljon liikkuvia osia.

    Yksi ura vai kokonainen osaamissalkku?

    Ehkä suurin muutos tapahtuu lopulta omassa päässä. Perinteisessä työelämässä ihminen kysyy:

    Mikä minä olen?

    • Toimitusjohtaja?
    • Myyntijohtaja?
    • Huolitsija?
    • Konsultti?
    • Yrittäjä?

    Portfolioajattelussa kysymys muuttuu.

    Se on minusta paljon parempi kysymys. Minun ei tarvitse valita vain yhtä laatikkoa. Voin olla yhdessä tilanteessa interim-johtaja. Toisessa fractional-kehitysjohtaja. Kolmannessa myynnin rakentaja. Neljännessä sparraaja. Viidennessä kouluttaja.

    Rooli vaihtuu. Osaamisen ydin ei.

    Ja ehkä juuri siksi koko portfolioyrittäjyyden ajatus tuntuu tässä vaiheessa poikkeuksellisen luontevalta. En ole rakentamassa itselleni kokonaan uutta uraa. Olen kokoamassa jo rakennetun urani palaset ensimmäistä kertaa tietoisesti yhteen.

    Portfolioyrittäjyys ei siis ole minulle pako vakituisesta työstä.

    Se on tapa laittaa 25 vuoden kokemus töihin tehokkaammin.

    Ehkä en lopulta vaihtanutkaan yhdestä urasta toiseen. Ehkä lopetin vain yrittämästä mahduttaa itseäni yhteen työpaikkaan.


    P.S: Suomessa näiden asioiden vahvana puolestapuhujana toimii Pia Kiviranta, kannattaa tutustua myös hänen ulosantiinsa ja palveluihin: https://piadotsinterim.fi

    Taustaa ja lähteitä

    • Charles Handy: The Age of Paradox
    • Charles Handy: The Second Curve – Thoughts on Reinventing Society
    • Charles Handyn Shamrock Organisation- ja portfolio career -ajattelu
    • London Business School: The Shamrock Organisation
    • FindaFractional: How to Build a Portfolio Career as a Senior Executive

  • Mikromanageri näkee puita. Johtaja näkee metsän.

    Mikromanageri näkee puita. Johtaja näkee metsän.

    Kuvitellaan kaksi johtajaa.

    Molemmat ovat eksyneet ryhmänsä kanssa metsään.

    Ilta pimenee. Lämpötila laskee. Yhdellä on jalka paketissa ja toisella alkaa jo usko loppua.

    Metsästä pitäisi päästä pois ennen yötä.

    Ensimmäinen johtaja katsoo ympärilleen.

    Hän näkee paljon ongelmia.

    Yksi seisoo väärässä paikassa. Toinen pitää kirvestä väärällä tavalla. Kolmas on ottanut kolme askelta ilman ennakkohyväksyntää. Neljäs näyttää ajattelevan omilla aivoillaan.

    Tilanne on vakava.

    Johtaja toimii välittömästi.

    – Puihin ei saa koskea.

    – Kiville ei saa nousta.

    – Ryhmästä ei saa poistua.

    – Kirvestä saa käyttää vain erillisellä luvalla.

    – Jokaisesta askeleesta tulee raportoida ennen askelta, askeleen aikana ja mieluiten vielä askeleen jälkeen.

    Erityisesti askeleen jälkeen.

    Sillä vasta silloin voidaan arvioida, oliko askel ylipäätään sallittu.

    Kun suunta puuttuu, sääntökirja kasvaa

    Ensimmäinen johtaja ei tiedä, missä ollaan.

    Hän ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä.

    Hän ei tiedä, miten loukkaantunut saadaan mukaan.

    Mutta hän tietää varmasti yhden asian:

    Nykyinen Company Policy ei ole riittävän pitkä.

    Siihen tarvitaan uusi liite.

    Liitteeseen alaliite.

    Ja alaliitteeseen tarkennus siitä, kuka saa lukea alkuperäistä liitettä.

    Metsä ympärillä pimenee, mutta dokumentaatio paranee minuutti minuutilta.

    Tämä on tärkeää.

    Sillä jos ryhmä paleltuu yön aikana, voidaan aamulla osoittaa täysin kiistattomasti, että se tapahtui ohjeiden vastaisesti.

    Kaikki oli kontrollissa. Paitsi liiketoiminta.

    Mikromanageeraus näyttää ulospäin johtamiselta.

    Palavereita on paljon.

    Raportteja on paljon.

    Hyväksyntöjä on vielä enemmän.

    Kalenteri on täynnä värillisiä laatikoita, sähköposti piippaa ympäri vuorokauden ja johtajan nimi löytyy jokaisesta ketjusta.

    Vaikuttavaa.

    Paitsi että mikään ei liiku.

    Tai jos liikkuu, suunta on tuntematon.

    Kun tulokset heikkenevät, huono johtaja ei välttämättä pysähdy kysymään, onko strategiassa vikaa.

    Hän kysyy, miksi ihmiset eivät noudata sääntöjä vielä tarkemmin.

    Kun ensimmäinen kontrolli ei auta, lisätään toinen.

    Kun toinenkaan ei auta, perustetaan työryhmä selvittämään kontrollien riittävyyttä.

    Kun yhtiö tekee tappiota, sääntökirja tekee kasvua.

    Jotain kehitystä siis tapahtuu.

    Kielto ei ole strategia

    Huono johtaja tuntee olonsa turvalliseksi silloin, kun kaikki on kiellettyä.

    Kukaan ei voi tehdä virhettä, jos kukaan ei saa tehdä mitään.

    Nerokasta.

    Myynti ei saa tehdä poikkeavaa tarjousta.

    Operatiivinen johto ei saa ratkaista asiakkaan ongelmaa omin päin.

    Paikallinen johto ei saa päättää paikallisesta asiasta.

    Kukaan ei saa ottaa riskiä, käyttää harkintaa tai edetä ilman, että asia kiertää ensin riittävän kaukana ihmisillä, jotka eivät tunne asiakasta, tilannetta tai markkinaa.

    Jos päätös kestää kolme viikkoa ja asiakas lähtee kahdessa, prosessi on silti onnistunut.

    Kaikkia sääntöjä noudatettiin.

    Asiakas vain käyttäytyi väärin.

    Mikromanageeraaja johtaa pelolla

    Metsässä kukaan ei enää kysy:

    – Miten pääsemme pois?

    Sen sijaan kysytään:

    – Saanko tehdä tämän?

    – Kenen luvalla?

    – Mitä tapahtuu, jos päätän väärin?

    – Kuka suuttuu?

    – Kannattaako olla kokonaan tekemättä?

    Viimeinen vaihtoehto on usein turvallisin.

    Organisaatio oppii nopeasti.

    Ei oppimaan, kokeilemaan tai ratkaisemaan.

    Vaan suojelemaan itseään.

    Ihmiset eivät enää mieti, mikä olisi yrityksen, asiakkaan tai lopputuloksen kannalta järkevää.

    He miettivät, mikä päätös jättää vähiten sormenjälkiä.

    Se on tehokas tapa rakentaa yritys, jossa jokainen varmistaa oman selustansa ja kukaan ei kanna kokonaisuutta.

    Johtaja taas näkee metsän

    Toinen johtaja katsoo samaa tilannetta.

    Hänkin näkee riskit.

    Hänkin näkee loukkaantuneen jalan, pimenevän taivaan ja märän maaston.

    Mutta hän näkee lisäksi jotain olennaista.

    Nämä puut muodostavat metsän.

    Ryhmä on eksyksissä.

    Yö on tulossa.

    Ja pois pitäisi päästä.

    Hän nousee kivelle.

    Ei siksi, että hän haluaisi näyttää muita suuremmalta.

    Ei siksi, että hän kaipaisi yleisöä.

    Eikä siksi, että kivellä seistessä titteli näyttäisi komeammalta.

    Hän nousee ylemmäs, koska sieltä näkee kauemmas.

    Siinä on muuten yllättävän hyvä johtajuustesti.

    Jotkut nousevat organisaatiossa korkeammalle nähdäkseen kokonaisuuden.

    Toiset nousevat korkeammalle vain varmistaakseen, että muut näkevät heidät.

    Hyvä johtaja kysyy ensin oikean kysymyksen

    Hän ei aloita siitä, kuka rikkoi sääntöä.

    Hän aloittaa tästä:

    – Mikä on tilanne?

    Sitten tästä:

    – Mikä on tärkein tavoite?

    Ja lopulta tästä:

    – Mitä meidän pitää tehdä nyt?

    Yllättävän moni johtamisongelma ratkeaisi jo sillä, että nämä kolme kysymystä esitettäisiin ennen ensimmäistäkään käskyä.

    Mutta tämä vaatii ajattelua.

    Sääntöjen jakaminen on helpompaa.

    Kaikilla on sama suunta, ei sama tehtävä

    Toinen johtaja tuntee ryhmänsä.

    Kaksi vahvinta rakentavat puista ja takeista paarit.

    Nopein lähtee hieman edelle tarkistamaan maastoa.

    Paras suunnistaja pitää suunnan.

    Rauhallisin kulkee loukkaantuneen rinnalla.

    Joku kantaa varusteita.

    Joku seuraa aikaa.

    Joku varmistaa, ettei kukaan jää jälkeen.

    Kaikki tekevät eri asioita.

    Silti kaikki menevät samaan suuntaan.

    Tämä on johtamista.

    Huono johtaja yrittää tehdä ihmisistä keskenään samanlaisia.

    Hyvä johtaja tekee heidän erilaisuudestaan kilpailuedun.

    Luottamus näyttää kontrollifriikistä vaaralliselta

    Hyvä johtaja ei tarkasta jokaista solmua itse.

    Hän ei määrää jokaisen jalan paikkaa jokaisessa askeleessa.

    Hän ei pyydä tiedustelijalta hyväksyntää jokaiseen suunnanmuutokseen.

    Hän kertoo tavoitteen, rajat ja vastuun.

    Sitten hän antaa ihmisten tehdä työnsä.

    Kontrollifriikistä tämä näyttää leväperäiseltä.

    Entä jos joku tekee virheen?

    Hyvä kysymys.

    Todennäköisesti joku tekee.

    Mutta johtaja ymmärtää, että ihmiset eivät kehity tekemättä päätöksiä.

    Organisaatio ei kehity, jos jokainen päätös imetään ylimpään kerrokseen.

    Ja liiketoiminta ei kehity, jos ainoa sallittu toimintamalli on odottaa.

    Virheet maksavat.

    Mutta niin maksaa myös päätöskyvyttömyys.

    Usein paljon enemmän.

    Tappiota ei korjata lisäämällä pelkoa

    Jos yritys ei tiedä, mihin se on menossa, työntekijöiden tarkempi valvonta ei muodosta sille strategiaa.

    Jos asiakkaita menetetään, uudet hyväksyntäportaat eivät tuo niitä takaisin.

    Jos paikallinen markkina ei kehity, paikallisen päätösvallan poistaminen ei yleensä paranna tilannetta.

    Jos osaavat ihmiset alkavat lähteä, syy ei välttämättä ole siinä, etteivät he ymmärtäneet uusinta policy-liitettä.

    Joskus ihmiset lähtevät juuri siksi, että he ymmärsivät sen.

    Tappiota tekevässä yhtiössä pitäisi ehkä kysyä:

    – Mitä asiakkaamme tarvitsevat?

    – Missä olemme hyviä?

    – Missä epäonnistumme?

    – Mitä meidän pitää muuttaa?

    Mutta kontrollijohtaminen kysyy:

    – Kuka teki päätöksen ilman lupaa?

    Se on erinomainen kysymys, jos tavoitteena on löytää syyllinen.

    Huono kysymys, jos tavoitteena on löytää ulos metsästä.

    Pelolla johdettu organisaatio lakkaa kertomasta totuutta

    Tämä tapahtuu aina hiljalleen.

    Ensin ihmiset kertovat ongelmista.

    Sitten he huomaavat, että ongelman esiin nostanut henkilö joutuu itse selittämään ongelman.

    Seuraavalla kerralla ongelma muotoillaan hieman kauniimmin.

    Sitten siitä poistetaan vaikeimmat kohdat.

    Lopulta raportissa lukee, että tilanne on hallinnassa.

    Yritys seisoo keskellä metsää, mutta PowerPointissa näkyy vihreä nuoli ylöspäin.

    Johtaja on tyytyväinen.

    Vihreä on hyvä väri.

    Ainoa pieni haaste on, ettei kukaan enää uskalla kertoa, että aurinko laski jo tunti sitten.

    Company Policy voi suojella yritystä

    Tai johtajaa yritykseltä.

    Hyvä ohje helpottaa tekemistä.

    Se kertoo, missä rajat kulkevat ja auttaa ihmisiä tekemään parempia päätöksiä.

    Huono ohje syntyy usein jälkikäteen peittämään johtamisen puutetta.

    Kun suunta ei ole selvä, kirjoitetaan prosessi.

    Kun vastuu ei ole selvä, kirjoitetaan hyväksyntämatriisi.

    Kun luottamusta ei ole, kirjoitetaan valvontamalli.

    Kun tuloksia ei synny, kirjoitetaan raportti siitä, miksi joku muu ei noudattanut mallia.

    Paperi lisääntyy.

    Liike vähenee.

    Johtajan ei tarvitse tietää kaikkea

    Mutta hänen pitää ymmärtää, mikä on olennaista.

    Hänen ei tarvitse olla ryhmän vahvin kantaja.

    Hänen ei tarvitse olla nopein juoksija.

    Hänen ei tarvitse osata suunnistaa paremmin kuin suunnistajan.

    Johtajan tehtävä ei ole päihittää jokaista työntekijää tämän omassa työssä.

    Johtajan tehtävä on saada parhaat ihmiset käyttämään osaamistaan samaan suuntaan.

    Tämä kuulostaa yksinkertaiselta.

    Siksi se onkin niin vaikeaa.

    Se vaatii johtajalta kykyä hyväksyä, että joku toinen tietää jostain enemmän.

    Ja juuri siihen kaikki eivät pysty.

    Lopulta molemmat ryhmät saavat tuloksen

    Ensimmäinen ryhmä viettää yön metsässä.

    Kaikilla on selkeä tieto siitä, mitä ei saa tehdä.

    Jokainen päätös on dokumentoitu.

    Poikkeamat on kirjattu.

    Ja aamulla käynnistetään sisäinen tutkinta siitä, miksi ryhmä ei päässyt tavoitteeseen.

    Toinen ryhmä pääsee ennen pimeää pois.

    Kaikkia alkuperäisiä suunnitelmia ei noudatettu.

    Reittiä muutettiin.

    Ihmiset tekivät omia päätöksiä.

    Joku käytti kirvestä ilman kolmiportaista hyväksyntää.

    Täydellinen hallinnollinen katastrofi.

    Paitsi että kaikki pääsivät turvaan.

    Johtaja näkee metsän

    Yrityksissä ei yleensä palelluta kirjaimellisesti kuoliaaksi.

    Niissä vain menetetään asiakkaita, rahaa, osaavia ihmisiä ja vuosia.

    Hitaammin.

    Siistimmin.

    Hyväksyttyjen prosessien mukaisesti.

    Mikromanageeraaja huomaa jokaisen väärin asetellun oksan.

    Johtaja huomaa, että koko ryhmä on eksynyt.

    Ja siinä vaiheessa, kun yö lähestyy, yritys ei tarvitse enää uutta kieltoa.

    Se tarvitsee suunnan.

  • Katse ylös – fokus ratkaisee suunnan

    Katse ylös – fokus ratkaisee suunnan

    Motocrossissa etupyörän tuijottaminen kaataa kuskin. Johtamisessa sama tapahtuu hieman hitaammin – ja yleensä paljon kalliimmin.

    Nuori motocross-kuski lähestyy mutkaa. Radassa on uria, patteja ja irtokiviä. Pyörä elää alla, ja ensimmäinen luonnollinen reaktio on katsoa alas.

    Katse putoaa metrin päähän pyörästä. Joskus lähes omaan etulokasuojaan.

    Sitten meno alkaa horjua.

    Pyörä kallistelee sisämutkaan, tasapaino hajoaa ja ajolinja vaeltaa holtittomasti. Kuski yrittää hallita jokaista kiveä, kuoppaa ja etupyörän liikettä erikseen. Mitä enemmän hän yrittää korjata tilannetta, sitä levottomammaksi ajaminen muuttuu.

    Ratkaisu kuulostaa aloittelijasta lähes järjenvastaiselta:

    Lopeta etupyörän tuijottaminen. Nosta katseesi ja katso sinne, minne olet menossa.

    Etupyörä pysyy kyllä mukana

    Toimin Vantaan Moottorikerhossa juniorijaoksen vetäjänä ja valmensin nuoria kuskeja crossikoulussamme. Mutka-ajossa toistin usein samaa ohjetta.

    Saatoin seistä radan varressa 20–30 metriä mutkan jälkeen ja huutaa:

    – Mä en halua nähdä sun kypärän lippaa. Mä haluan nähdä sun ajolasit – koko ajan!
    – Katso mua, kun ajat mutkaan. Katso mua, kun tulet sieltä ulos!
    – Etupyörä pysyy kyllä kiinni pyörässä, vaikka et tuijota sitä jatkuvasti!

    Kun kuski uskalsi nostaa katseensa omasta etulokasuojastaan ja lukita sen mutkan ulostuloon, tapahtui jotain yllättävää.

    Meno vakautui.

    Horjuminen väheni, pyörä pysyi ajolinjalla ja mutkasta ulos kiihdyttäminen muuttui rauhallisemmaksi. Kuski ehti jo valmistautua seuraavaan suoraan ja seuraavaan hyppyriin sen sijaan, että olisi edelleen taistellut kuopan kanssa, jonka yli etupyörä oli mennyt sekunti sitten.

    Parasta olivat ne ahaa-elämykset mutkan jälkeen:

    – Hei Ville, näitkö? Tää meni tosi hyvin! Mä tulin mutkasta tosi kovaa, enkä horjunut yhtään!

    Näin. Se meni tosi hyvin!

    Mihin katsot, sinne ajat.

    Fokus ei ole pelkkää keskittymistä

    Fokuksella tarkoitan huomion tietoista suuntaamista johonkin asiaan tai päämäärään. Se ei ole vain kykyä tehdä yksi tehtävä loppuun ilman, että puhelin piippaa vieressä.

    Fokus on toimintaa ohjaava viitekehys.

    Se määrittää, mitä pidämme tärkeänä, mihin käytämme aikaa ja millaisia asioita alamme ympärillämme huomata. Siksi fokus ohjaa lopputulosta niin urheilussa, bisneksessä kuin elämässä yleensäkin.

    Mihin katsomme?

    Mitä etsimme?

    Mitä vahvistamme omalla huomiollamme?

    Ja ennen kaikkea: katsommeko sinne, minne olemme menossa – vai tuijotammeko edelleen sitä kiveä, jonka yli ajoimme jo?

    Johtajan katseen pitää kantaa pisimmälle

    Sama lainalaisuus toimii liiketoiminnassa.

    Ensin päätetään suunta ja maali. Niitä voivat kuvata esimerkiksi strategia, budjetti, myyntitavoitteet ja tärkeimmät KPI-mittarit.

    Sen jälkeen katse pidetään siinä suunnassa.

    Tämä ei tarkoita sitä, ettei ongelmia pitäisi nähdä tai virheitä korjata. Motocrossissakaan silmiä ei suljeta kuopilta. Ne huomioidaan, mutta niistä ei tehdä koko matkan tarkoitusta.

    Johtajan tehtävä on nähdä yksittäistä kuoppaa pidemmälle.

    Mitä korkeammalla organisaatiossa toimit, sitä kauemmas katseesi pitäisi kantaa. Johtoryhmässä on oltava joku, joka näkee seuraavan mutkan. Toimitusjohtajan pitäisi nähdä jo sitä seuraava suora.

    Johtaminen on puhtaimmillaan juuri tätä:

    Ryhmässä täytyy olla joku, jonka katse kantaa pisimmälle kohti tavoitetta.

    Joku, joka varmistaa, että yhteinen suunta säilyy silloinkin, kun muiden huomio väistämättä putoaa päivän ongelmiin, yksittäisiin reklamaatioihin ja operatiivisiin yksityiskohtiin.

    Kun johtaja alkaa tuijottaa etulokasuojaa

    Johtaminen alkaa horjua samalla hetkellä, kun epäolennaisista yksityiskohdista tulee tärkeämpiä kuin suunnasta.

    Kuvitellaan, että johtaja käyttää aikaansa selvittääkseen, miksi yhden työntekijän puhelinlasku oli viime kuussa 52 €, kun toisella se oli 48 €.

    Asia saattaa olla teknisesti totta. Siitä voi ehkä löytää neljän euron eron. Sille voidaan järjestää palaveri, pyytää selvitys ja rakentaa uusi hyväksymiskäytäntö.

    Samalla markkina muuttuu, tärkeä asiakas harkitsee kilpailijaa ja seuraava liiketoiminnan kannalta olennainen hyppyri lähestyy vauhdilla.

    Mutta johtajan katse on edelleen siinä neljässä eurossa.

    Etupyörä meni kiven yli jo aikaa sitten. Sen tuijottaminen ei enää muuta pyörän suuntaa. Se vain varmistaa, ettei kuljettaja huomaa seuraavaa kuoppaa.

    Tämä ei ole tarkkuutta.

    Tämä on fokuksen katoamista tarkkuudeksi naamioituneena.

    Vielä vaarallisempaa on johtaa peruutuspeilistä

    Toinen vaarallinen tapa on keskittyä lähes kokonaan siihen, mitä on jo tapahtunut.

    Miksi tulos jäi viime vuonna tavoitteesta?

    Kuka teki virheen?

    Miksi ennen toimittiin eri tavalla?

    Kuka hyväksyi päätöksen kolme vuotta sitten?

    Menneisyyttä pitää tutkia silloin, kun siitä voidaan oppia jotakin tulevaa varten. Mutta menneisyyttä ei pidä sekoittaa määränpäähän.

    Kuvittele ajavasi motocrosspyörällä pääsuoraa täydellä vauhdilla ja katsovasi samalla jatkuvasti taaksepäin.

    En ole kokeillut. Enkä aio.

    Sairaalaan pääsee helpomminkin.

    Silti organisaatioita johdetaan juuri näin. Kokoukset täyttyvät selityksistä, vanhoista epäonnistumisista ja siitä, miten asiat joskus olivat. Katse on niin tiukasti peruutuspeilissä, ettei kukaan enää näe, minne tie edessä kääntyy.

    Historiasta pitää ottaa oppi.

    Sen jälkeen katse nostetaan takaisin eteen.

    Se, mihin keskityt, kasvaa

    Vanha sanonta kuuluu:

    Se, mihin keskityt, kasvaa.

    Johtamisessa tämä näkyy hyvin konkreettisesti.

    Jos johtaja keskittyy jatkuvasti menneisiin virheisiin, mahdollisiin epäonnistumisiin ja kaikkeen siihen, mitä ei saisi tapahtua, organisaatio alkaa tehdä samoin.

    Työyhteisö oppii välttämään virheitä sen sijaan, että se tavoittelisi onnistumisia.

    Päätöksiä ei tehdä sen perusteella, mikä veisi yritystä eteenpäin, vaan sen perusteella, mistä ei ainakaan voisi joutua myöhemmin vastuuseen.

    Ihmiset käyttävät energiansa selustansa suojaamiseen, selitysten valmistelemiseen ja jo tehtyjen päätösten perustelemiseen. Lopulta suurin osa voimavaroista menee juuri sen ei-toivotun asian vaalimiseen.

    Organisaatiolla ei ole enää selvää suuntaa, johon se haluaa mennä.

    Sillä on vain pitkä lista paikoista, joihin se ei halua päätyä.

    Siinä on olennainen ero.

    Fokus ei poista ongelmia – se antaa niille oikean mittakaavan

    Hyvä fokus ei tarkoita positiivisuuden teeskentelyä tai ongelmien lakaisemista maton alle.

    Se tarkoittaa, että ongelmia käsitellään suhteessa tavoitteeseen.

    Jos virhe estää meitä pääsemästä maaliin, se korjataan.

    Jos prosessi hidastaa toimintaa, sitä kehitetään.

    Jos mittari näyttää väärään suuntaan, siihen reagoidaan.

    Mutta jokaista kiveä ei nosteta neuvotteluhuoneen pöydälle ihmeteltäväksi. Kaikki poikkeamat eivät ole strategisia kriisejä, eikä jokainen neljän euron ero ansaitse johtoryhmän huomiota.

    Johtajan rajallisin resurssi ei välttämättä ole raha.

    Se on huomio.

    Mihin johtaja suuntaa huomionsa, sinne suuntautuvat pian myös organisaation aika, keskustelu ja energia.

    Siksi fokuksen valinta on aina myös johtamispäätös.

    Mihin sinä katsot?

    Katse alas, ja alat nähdä pelkkiä kuoppia.

    Katse taakse, ja näet vain sen, mikä on jo tapahtunut.

    Katse eteen, ja pystyt vielä vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi.

    Johtajan ei tarvitse tietää jokaisen radalla olevan kiven tarkkaa sijaintia. Mutta hänen täytyy tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, mikä on seuraava mutka ja mihin hyppyriin koko organisaation pitäisi valmistautua.

    Mihin keskityt, se kasvaa.

    Millaisen johtajan kanssa sinä työskentelet?

    Ja vielä tärkeämpi kysymys:

    Mihin oma katseesi on juuri nyt lukittunut?

  • Kalleimmalla lautalla Tallinnaan nukkumaan

    Kalleimmalla lautalla Tallinnaan nukkumaan

    Mitä seuraavaksi? – yksinkertainen kysymys, joka paljastaa puutteellisen kokonaiskuvan.

    Yksi johtamisen perusteista on kokonaiskuvan näkeminen. Se kuuluisa helikopteriperspektiivi, josta katsottuna ympärillä pyörivä pikkusälä kutistuu ja näkyviin tulee se olennainen:

    Mitä tässä oikeasti tapahtuu?

    Yksi tähän liittyvistä työkaluistani on hyvin yksinkertainen kysymys:

    Mitä seuraavaksi?

    Käytän sitä usein myös itse suunnitellessani toimintamalleja, prosesseja ja erilaisia liiketoiminnan kokonaisuuksia.

    Kysymys hämmentää yllättävän usein.

    Se pakottaa siirtämään katseen käsillä olevasta yksittäisestä tehtävästä tapahtumaketjuun. Siihen, mitä tehdyn päätöksen jälkeen tapahtuu – ja mitä tapahtuu sen jälkeen.

    Pienistä palasista muodostuu kyllä aina jonkinlainen kokonaisuus. Se, muodostuuko niistä toimiva kokonaisuus, ratkaistaan yleensä vasta pari askelta myöhemmin.

    Jäikö turhan abstraktiksi?

    Ei se mitään. Mennään käytäntöön.

    Veturillista liikennettä Tallinnan kautta

    Toimiessani aiemmin eräässä kansainvälisessä huolintaliikkeessä Suomen yhtiön Road Directorina kävin työntekijäni kanssa keskustelun Itä-Euroopan rekkaliikenteestämme.

    Liikenne ajettiin Tallinnan kautta veturillisilla yksiköillä, ei siis perinteisenä irtoperäliikenteenä.

    Käytännössä sama kuljettaja ja veturi olivat jatkuvasti kytkettyinä traileriimme. Kuljettaja saattoi lähteä Suomesta kuorman kanssa esimerkiksi Puolaan, Sloveniaan tai Italiaan ja palata saman yhdistelmän mukana parin viikon päästä takaisin Suomeen.

    Tuohon aikaan käytimme paljon Länsisataman ja Tallinnan välisiä lauttoja. Vuoroja kulki tiheään ja kysytyimpiä olivat luonnollisesti iltapäivän ja alkuillan lähdöt Helsingistä.

    Logiikka oli helppo ymmärtää.

    Kuljettaja tuli aamulla Tallinnasta Suomeen, purki tuontikuormat asiakkaille ja alkoi sen jälkeen lastata uusia vientikuormia. Kun auto saatiin iltapäivällä valmiiksi, se haluttiin mahdollisimman nopeasti takaisin Tallinnaan ja siitä eteenpäin kohti Keski- tai Etelä-Eurooppaa.

    Siksi halvimman aamulautan saattoi saada alle 200 eurolla, kun taas kysytyimmästä kello 16–18 iltalähdöstä joutui maksamaan 600–700 euroa per rekka.

    Sain tästä kehitysidean, jota lähdin testaamaan työntekijäni kanssa.

    – Miksi sä lähetät kuskin ulos kalleimmalla iltalautalla?

    – No, että se ehtii vielä samana päivänä takaisin mantereelle.

    – Mutta miksi?

    – No… että saadaan nopeampi aikataulu. Ollaan nopeammin vaikka Puolassa.

    – Hyvä idea. Mutta mitäs sitten? Mitä tapahtuu, kun olet lähettänyt sen kuskin Tallinnaan?

    – No, se ajaa lautasta ulos ja jatkaa matkaa…?

    Ei muuten jatka.

    Ajoaika ja työaika eivät ole sama asia

    Tässä kohtaa pitää ymmärtää hieman kuljettajien ajoaikamääräyksiä.

    Ajoaika ja varsinainen työaika ovat kaksi eri asiaa.

    Vuorokautinen ajoaika on yleisellä tasolla yhdeksän tuntia, ja ajamisen välissä on pidettävä määräysten mukaiset tauot. Ajoaikaa kuluu silloin, kun auto liikkuu.

    Kuljettajan työpäivä ei kuitenkaan koostu pelkästä ajamisesta. Varsinaista ”työaikaa” ei suoraan rajata lainsäädännössä, mutta pakollinen yhtäjaksoinen 11h vuorokausilepo tarkoittaa lyhyellä matikalla sitä, että sallittu ”työaika” on 13h per vuorokausi. Etenkin sataman lähistöllä purkuja ja lastauksia suorittavalla kuskilla ei varsinaista ajoaikaa kerry piirturiin, sillä auto seisoo jatkuvasti laiturissa purettavana tai lastattavana.

    Kun kuljettaja oli tullut aamulautalla Tallinnasta Helsinkiin ja aloittanut päivänsä esimerkiksi kello 7, hänen työpäivänsä oli tuontien purkamisen ja vientien lastaamisen jälkeen illalla käytännössä paketissa. Kello 20:00 on pakko aloittaa vuorokausilepo, vaikka piirturissa olisi vielä ajoaikaa jäljellä.

    Vaikka ostimme hänelle kalliin iltalautan, matka ei jatkunut Tallinnasta kohti Puolaa.

    Kuljettaja ajoi laivasta ulos ja jäi vuorokausilevolle.

    – Okei. Eli kuski saapuu Tallinnaan, mutta matka ei käytännössä jatku kuin laivasta ulos, koska hänen täytyy jäädä pakolliselle vuorokausilevolle?

    – Ööö… no nyt kun sanoit, niin noinhan siinä muuten taitaa käydä.

    – Juurikin.

    Eli nyt me ollaan lähetetty kuski kalleimmalla mahdollisella lautalla Tallinnaan nukkumaan.

    Entä jos kiirehtiminen hidastaakin matkaa?

    Mitä jos lähettäisimmekin kuljettajan lastausten jälkeen Vuosaareen?

    Siellä hän voisi pitää vuorokausileponsa rauhassa. Vuosaaressa on tilavat rekkaparkit ja kuljettajalle löytyvät käytännössä kaikki tauon aikana tarvittavat palvelut, kuten kaupat ja tankkausmahdollisuudet.

    Seuraavana aamuna kuljettaja lähtisi edullisella aamulautalla Tallinnaan.

    Lopputulos oli äkkiseltään ajateltuna hieman nurinkurinen:

    • kuljettaja pääsi aikaisemmin vuorokausilevolle
    • päivän lastauksilla ei ollut tarpeetonta kiirettä
    • lauttapaikka maksoi huomattavasti vähemmän
    • kuljettaja oli levännyt ja valmis jatkamaan matkaa heti Tallinnasta
    • auto saattoi olla määränpäässä jopa aikaisemmin kuin kalliilla iltalautalla lähetetty auto

    Eilen illalla kiireellä Tallinnaan lähetetyllä kuljettajalla saattoi olla vielä aamulla tunti tai kaksi pakollista vuorokausilepoa jäljellä.

    Aamulautalla saapunut kuljettaja puolestaan pääsi suoraan satamasta kohti Puolaa.

    Kallis vaihtoehto näytti nopealta, mutta oli hidas.

    Halpa vaihtoehto näytti hitaalta, mutta oli nopea.

    Mitä tämä tarkoitti euroissa?

    Otetaan yksinkertainen esimerkkilaskelma.

    Jos huolintaliikkeellä on 20 viikoittaista ylitystä Helsingistä Tallinnaan ja niistä kymmenen pystytään siirtämään kalliilta iltalähdöltä edulliselle aamulautalle:

    700 € − 200 € = 500 € säästöä yhdestä ylityksestä

    10 autoa viikossa = 5 000 € säästöä viikossa

    Neljässä viikossa = noin 20 000 € säästöä kuukaudessa

    Eikä palvelu hidastunut.

    Parhaassa tapauksessa se nopeutui.

    Mitä seuraavaksi?

    Tätä tarkoitan ajattelumallilla “Mitä seuraavaksi?”

    Yksittäinen päätös voi näyttää täysin järkevältä, jos sitä katsoo vain juuri siitä kohdasta, jossa päätös tehdään.

    Kallis iltalautta näyttää nopealta.

    Kiire näyttää tehokkuudelta.

    Aikainen lähtö näyttää hyvältä asiakaspalvelulta.

    Kun tapahtumaketjua katsotaan pari askelta pidemmälle, merkitys voi kuitenkin kääntyä täysin päälaelleen.

    Kiire ei tässä tapauksessa vienyt nopeammin perille.

    Se vei 500 euroa kalliimmalla Tallinnaan nukkumaan.